Työmatkan kulkija
Muutto Ouluun tuntui hyvältä. Taakse jäivät pieniltä ja tunkkaisilta tuntuvat kirkonkylän kadut. Ensi alkuun sieluni tuntui pakahtuvan ilosta, kun työmatka kulki Rotuaarin kautta. Silloin tunsi olevansa osa jotain suurempaa ja kenties parempaa.
Mutta jo muutaman kuukauden kuluttua keskustan kivitalot muuttuivat sieluttomiksi kulisseiksi. Ne olivat paikoillaan välittämättä minusta. Samoihin aikoihin kaduilla ruuhka-aikaan kiirehtivät ihmiset muuttuivat tylyksi persoonattomaksi massaksi. Liikenteen jatkuva melu tuntui täyttävän jokaisen solun. Meni minne tahansa, niin siellä oli aina joku muu. Tai vähintään tuntematon ratinpyörittäjä kaasutteli ohi.
Sieluni kaipasi omaa tilaa ja rauhaa. Kotona sitä totta kai oli, mutta linnoittautuminen neljän betonielementin sisälle ei houkutellut.
Yllättäen löysin ratkaisun ongelmaan, kun aloin kulkea työmatkan eri reittiä pitkin. Jalkani johdattivat minut pois leveältä kevyenliikenteen väylältä mutkaiselle polulle joka meni halki lumihankien.
Uusi reittini seurasi joen rantaa. Ympärillä oli vain lumisia puita ja talven sinertävää hämäryyttä. Katuvalot eivät yltäneet sinne ja autojen melu häipyi kokonaan. Kaiken lisäksi vain harvoin lumiselle polulle eksyi jo muu kulkija. Yleensä hän oli koiran ulkoiluttaja, joka ohitti minut mahdollisimman nopeasti.
Hymyilin onnellisena noina aamuina. Oma tila oli löytynyt. Ripaus aitoa tunnetta, että oli kaukana kaupungin sykkeestä. Työmatkat muuttuivat sieluni lepopaikoiksi.
Pimeimmän talven väistyttyä alkoi aikainen kevät ja lumi häipyi. Pian sen jälkeen tilalle tulivat kaupungin työmiehet. He alkoivat pystyttää reitin varrelle katulamppuja ja tasoittaa tietä oikealle kulkureitille. Reitin ääriviivat naputeltiin reunakivillä kaikkien huomattavaksi. Muutama kuukausi sitten valoton lumeen tallattu polku muuntautui täysin erilaiseksi. Samalla sen lumous karisi. Tehoyhteiskunta levitti siipensä aivan joen rantaan asti.
Koiran ulkoiluttaja
Ketsuppia pitää ulkoiluttaa monta kertaa päivässä. Eka kerran heti aikaisin aamulla, ennen työpäivän alkamista. Minun ja Ketsupin vakioreitti vie halki Ainolan puiston seuraten joenrantaa. Se on muuten hyvä reitti, mutta välillä tulee pätkä, joka ei ole tästä ajasta. Ei kunnon tietä, eikä kunnon valaistusta. Muuten en siellä kävisi, mutta Ketsuppi tykkää. Siellä se saa toteuttaa koiramaisia juttuaan rauhassa. Ei tarvitse koko ajan väistellä muita kulkijoita.
Pitäisi ottaa mukaan taskulamppu, mutta kuka nyt sellaista käyttäisi keskellä kaupunkia? Sen sijaan pidän kännykän aina mukana, koska puistossa liikkuu epämääräistä porukkaa.
Viime aikoina on alkanut aamuisin tulemaan vastaan uhkaavan näköinen mies tummassa pitkässä takissaan. Ketsuppi ei kiinnitä häneen mitään huomiota, mutta en pysty olemaan yhtä huoleton. Kapealla polulla ei voi kunnolla väistää. Entä jos se mies käy päälle? Pitäisi käydä ostamassa pippurisumutetta tai jotain muuta vastaavaa. Onneksi en törmää tuohon mieheen, joka aamu.
Synkin talvi oli jäänyt taakse, kun eräänä päivänä totesin kävelyreitilleni ilmestyneet työmiehiä. He tasasivat ja tekivät polun tilalle kunnollisen tien. Kaikkein parasta oli kuitenkin se, että reitin varrelle pystytettiin katulamppuja. Se outo mies ei enää tuntunut niin kammottavalta.
Oli mukava seurata töiden edistymistä, vaikka kaikki tuntui tapahtuvan niin hitaasti. Ketsuppikin löysi uusia hauskoja tuoksuja ja sen tassut eivät olleet aina niin kuraiset. Kaupunki teki oikein, kun rakennutti meille uuden ulkoilureitin. Katuvalojen lempeässä loisteessa on turvallista ulkoiluttaa Ketsuppia.
Jari J.S. Heikkinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti