Kun on elänyt monta vuotta kissankellojen kilinässä, ei tunnista päivien rajoja. Paitsi siitä, että rakennustyömaalla kallio ei räjähtele. Kuuluu kahdeksasti raatihuoneen hiljainen kello.
Kiitos tuntuu ihmisessä kaikkialla. Että saa elää tällaisen kauneuden keskellä. Että jaamme näin ajatuksiamme, tunteitamme ja tunnelmiamme toisillemme ihan tuosta noin vaan. Tulee kukkurainen olo. Sitä enemmän täytyn elävänä olemisen kokemisesta, mitä enemmän annan ja verson, luovun ja yksinkertaistan. Arvoilla on rajoja, ehkei niinkään antamisella. Ahneus on kahmimista, hyöty kyräilyä. Antaminen kaunistaa ja palaa aina antajalleen.
Kaipaus siihen, mitä minulla ei ole, näyttäytyy milloin minäkin aukkona. Samassa jo muistan, että minulla on jo kaikki tärkeä. Se on elämän rakastamista
Minna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti